Praedorointia 3

"Jos menisimme ensiksi kellariin ja etsisimme sen läpikotaisin ja sitten vasta lähtisimme noille varsin turvallisen näköisille kierreportaille ylöspäin?"

Kellarin puoleisessa porraspäässä sankareita odotti vain koristeellinen kiviseinä. Praedorit osoittavat tarkkaa päättelykykyä ja pohtivat kyseessä olevan salaovi. Paria suurtapparan iskua myöhemmin he luopuvat yrityksestä ja lähtevät katsastamaan tornikammiota"

"Täällähän näkyy olevan joku mielenkiintoisen näköinen rasia. Apus minun!!!"
"Urduk, ei! se voi oll..."
Vuoristomiehistä mienempi oli jo syöksynyt kohti marmorijalustan päällä kököttävää esinettä. Ei kenenkään suureksi yllätykseksi kammion nurkassa oleva sotisopa nytkähti liikkeelle ja lähti aamutähteä pyörittäen kohti kultakuumeista jousimiestä.

"Miehissä kiinni!" karjaisi Hagar ja kolmikko ryntäsi kiinni kuvatukseen. Jaa, kolmikko vai? Aatelismies idästä keskittyi sillä aikaa tutkimaan ympäristöään ja löysikin sivupöydältä taikakristalleja aseteltuna mielenkiintoiseen muodostelmaan. Sillä välin Wulfgarin luja isku oli riistänyt ansahaarniskalta kypärän ja paljastanut olion kuivuneet kalmankasvot: Se onkin muumio, velhon edesmennyt palvelija jota epäkuollut henki pitää käynnissä ja valppaana vartiossa. Hagar huitaisee teräsvasarallaan oliota ohimoon ja lennättää kalmon pään pois sen hapertuneilta harteilta. Kuuppa jää huoneen lattialle aukomaan päätään kun päätön ruumis jatkaa riehumistaan.

Von Purkel saa mielestään loistoajatuksen ja yrittää murtaa hengen kirouksen iskemällä lattialla pyörivän nupin nahkasaappaansa kannalla mäsäksi.

"Artanten karvainen persaus, eikö tuota saa hengiltä millään!" huutaa turhautunut voro muumion ruumiin jatkaessa kuolettavaa tanssiaan ja palaa kivimuodostelman pariin. Lopulta mörkö pysähtyy kun sankarimme pilkkovat tämän torsoksi. Hagarkin huomaa kristallikuviot.

"Velhot maksavat hyvät rahat tällaisista mutta tällaiset säännölisesti asetellut kivet saattavat pitää kasassa vaikka minkälaisia taikoja, ehkä jopa tämä palatsi on pysynyt pystyssä vain jonkin vanhan loitsun avulla."
"Voipi olla," Huasifujitzai tokaisee ohimennen ja kolaa kaikki kivet saalispussiinsa. Torni järähtää huomattavasti mutta tutina on ohi hetkessä. Vuoristolaismiehet katsovat rosvoritaria vihaisena ja älähtävät melkein yhteen ääneen:

"Nuista kivistä pistetään sitten voitot tasan!"

Seuraavaksi praedorimme avaavat houkuttelevan rasian jalustallaan. Sen sisällä on sormus: sinisestä kristallista veistetty hely, melkein kuin jäästä veistetty. Harmaakarhu ottaa sen sormiinsa, se tuntuu epätavallisen kylmältä mutta on kuitenkin kiveä. Sormus katoaa hetkessä Hagarin taskuun.

"Mikä tuo oli?"
"E-eei mikään..."
"Se paljon puhuttu sormus?"
"Voipi olla."
"Voitot puoliksi!"

Pikaisen kaupankäynnin jälkeen Hagar luopuu osuudestaan kristalleja ja matka kohti kellaria, äskeisen jyrinän oletetua lähdettä, saattoi alkaa...

Penkkaripuku: Sigmarin pappi Mordheimista

Two huge stone gargoyles squatted in front of the crumbling arch of the gateway, leering at Marius
and his henchmen as they approached. Lapzig made the sign of the sacred hammer across his chest as they passed
between them. The wall itself was already being reclaimed by the land, tendrils of ivy grew everywhere
and patches of moss were spreading over the ancient blocks. As they passed into the shadow of the Gargoyle Gate, Marius and Hensel saw the City of the Damned
properly for the first time.
Just inside the gate was a wide cobbled square, the stores around its edge were old but still standing. Their
windows were broken, the doors had been stolen for firewood, even the timbers of some had been hacked at for precious fuel. The empty window frames and doorways stared at them like stone skulls.
“It’s pretty tame here. Wait until we get further in, then you’ll really understand what has happened to this
place,” Lapzig growled. With a flick of a finger he sent one of his men to scout ahead. Just then a wheezing
cough reverberated around the courtyard and all turned to see a hunched figure limping across the square
towards them, swathed in rags.
“Tell ye fortune, sires?” the stranger asked. His eyes were

 Posessedien Darksoul paikannettu!!!

covered in bloodstained bandages and a palsied leg
protruded at an odd angle from beneath the old man’s
tattered, stained white robes.
“Get thy devilry from me!” bellowed Marius with wide,
staring eyes. He wrenched his sabre from its scabbard
and brandished it in the beggar’s face. “Worshipper of
darkness, I shalt run thee through!”
“Wait!” the beggar cried, holding up a bony hand. “’Tis
not from Chaos comes my visions, but from holy Sigmar
himself.” The man fumbled in his robes and pulled out a
tarnished icon of a hammer. “I was a priest here once.
When the sky fell I clawed out my eyes so that I would
not see the evil around me, only Sigmar’s great wisdom.
He tells me that you should turn back now to save your
soul. One does not leap into damnation, one walks there
a step at a time.”
“Begone with your riddles, wretch,” Lapzig interrupted,
shoving the old man away. “We must not tarry within the
walls too long, already there will be others aware of our
presence.”

-Mordheim rulebook

WAIT!!!!